KUUMAA: “Utvecklingen inom musikskapandet är uppretande osymmetrisk”

Jonttu Luhtavaara (vänster) och Johannes Brotherus (höger) utgör två fjärdedelar av bandet KUUMAA. Alla foton i artikeln är tagna av Emma Reijonen.

Det finska popbandet KUUMAA är ovanligt öppna och ärliga om deras musikskapande för allmänheten. De är ett band med stora mål och ett tydligt driv. Emma Reijonen intervjuade två fjärdedelar av bandet om guilty pleasures, deras musikskapande, hål i strumpor och drömmar om storhet.

Haastattelu löytyy suomeksi ruotsinkielisen version jälkeen.

---

Jag står på trapporna till ett stort tegelhus i Fiskehamnen i Helsingfors en het morgon i maj. Klockan är fem före nio och jag väntar.

Jag väntar på Johannes Brotherus och Jonttu Luhtavaara, solisten respektive trummisen i bandet KUUMAA. Då klockan slår fyra i nio uppenbarar de sig samtidigt framför trapporna, vardera från sitt håll. Vi går in i deras studio. Alla är lite trötta men atmosfären är full av skratt. Även jag som utomstående kan genast se att Johannes och Jonttu är goda vänner.

KUUMAA lanserades 2016 i samarbete med Fullsteam och Universal Music. Till bandet hör idag, förutom Johannes och Jonttu, basisten Aarni Soivio och elpianisten Antti Heiskala. Bandet har samlat på sig mycket uppskattning under en kort tid och har utöver de tolv släppta singlarna släppt sitt debutalbum Kuumaa 2019. Vid intervjutillfället har det gått en vecka sedan släppet av deras senaste singel Kolme toivetta.

- Vid låtsläpp går det oftast så, att då vi skrivit en större mängd musik och valt en låt och tagit beslutet att det kommer vara vår nästa singel, kommer en våg av entusiasm som en vecka före mixningen förvandlas till en känsla av att det här inte är den rätta låten. Den känslan håller i sig i några dagar, men då låten är klar släpper den. Nu har den känslan fortsatt [med Kolme toivetta] och den har fått ett varmt mottagande. Andra än vi gillade den också, berättar Johannes.

Många artister och band får en allmänt accepterad stämpel i något skede av deras karriär. Stämpeln är inte nödvändigtvis något dåligt, men ger ändå en bild av artisten som kan stanna kvar trots att hen och hens musik ändras. Jag frågar killarna om de någon gång upplevt att de blivit stämplade eller att någon fått en oriktig bild av dem. Jonttu funderar ett tag och svarar:

- Det har säkert hänt. Det är väldigt svårt att säga hur människor utifrån uppfattar oss, då vi själva enbart ser oss själv inifrån. Vi gör konstant vårt bästa för att göra så bra musik som möjligt och se så coola ut som möjligt - men man vet ju aldrig hur det förmedlas till andra.

- Början kändes väldigt kritisk och jag var själv väldigt känslig för vad människor tänkte och tyckte. Det skrevs saker om oss som inte riktigt var sanna, fortsätter Johannes.

- Men kanske har det krävt det för att vi i fem år har kunnat vara tillsammans. Jag oroar mig inte längre över en enskild persons osanna tankar om oss. På motsvarande sätt har det kommit personer till våra konserter, som först då har förstått grejen och skickat “ni har ju en hel skiva med helt bra låtar” till oss. Vi är flera  i det här bandet och vi har ofta funderat över hur känslan och identiteten byggs upp. Vad det är som människor ser, vad bandets image är. Det känns som att jag med glädje så småningom drivs längre bort från stressfaktorer och att det kanske krävde att märka att människor gillar vår musik. Om man kommer tillräckligt nära, märker man vad som gäller.

Under sommaren kommer bandet få en ny studio och de beskriver sina förväntningar inför sommaren som orealistiskt höga. De är dag och natt i studion för att skapa ny musik och samla ihop fungerande låtar. Jonttu berättar om en typisk studiodag:

- Våra studiodagar börjar alltid vid tio och en av oss är alltid 15 minuter sen. Den som är försenad tar med sig smoothies eller iskaffe. I en timme tar vi det lugnt och pratar om musik och allt. Sedan får någon oftast en idé! Då jag oftast sitter med ryggen mot resten av rummet, kan det verka som att jag surar, men i verkligheten stressar jag över att jag borde få en jättebra idé. Johannes uppfattar situationen som “Jonttu funderar säkert på en superbra idé, jag ska inte störa honom så att han inte fräser till”. Eller så sätter han sig försiktigt vid pianot med sin idé.

- Det har format sig till en rätt så bra grej! Vi har en bra synergi, berättar Johannes.

Hur skulle ni själva vilja framställa er?

Johannes: För någon som vill se hurdana vi är, skulle jag säga att kom och se på en konsert och häng med oss en dag. Vi har känt varandra i flera år och har en långvarig vänskap inom bandet som påverkar det vi gör. Vi har med basisten [Aarni] skrivit våra första låtar i lågstadiet. Ibland skrattar vi åt att vi helt seriöst gör det här som vårt jobb.

Det har gått cirka fem år sedan bandet grundades. Jag frågar Jonttu och Johannes om de har något de vill säga till de 18-åringar de var då allt detta började.

- På sätt och vis vill jag inte säga något, för de var väldigt avgörande tider, hur man till slut har kommit att bestämma sig för att göra det här. Då hade man en stark iver och glöd till allt. Det formade oss till en rätt så enhetlig grupp, säger Jonttu.

- Ja. Jag tänkte först säga stressa inte, men å andra sidan är det kanske ett dåligt råd, för stressandet hade ju en stor betydelse för våra grejer. Kanske jag skulle kunna säga att, då människor tjatar på nybörjare inom låtskrivandet om att man måste göra väldigt mycket låtar före de blir bra, att det faktiskt är sant! fortsätter Johannes.

- Utvecklingen inom musikskapandet är uppretande osymmetrisk. Vi är inte ens nära en perfekt kännedom, men nu när vi i fem år skrivit låtar ihop, förstår vi att det är möjligt att utvecklas.

Båda håller med om att det är viktigt för en börjande musiker att ha likasinnade människor runt omkring sig. Människor man kan dela sin barnsliga entusiasm med. De har själva blivit uppmanade att följa sina känslor och testa även de “dumma” idéerna - för oftast är de de bra idéerna.

Före KUUMAA, var Jonttu med i sitt högstadies namnlösa rockband. Bandet höll ihop i fem år och spelade en varierande skala musik. De började med tung musik, provade sedan på att skriva låtar - vilket inte lyckades utan en sångare - och bestämde till slut att de skulle vara ett instrumental-metalband.

- Sedan blev vi inbjudna till gitarristens pappas femtioårsfest för att spela rockabilly och därefter började vi spela det. Men sedan började vår basist sjunga samtidigt som vi började spela rockabillycovers, alltså fick vi en solist. Vi hade kanske fyra gig och sjöng rockabilly för att det fanns en efterfrågan.

- Det är ju känt för att vara heta grejer, kommenterar Johannes skrattandes.

- Vårt rockband bokades då en nationell konsertdag ordnades på Tavastia. Det var gratis inträde till alla gig. I december funderade vi på vad vi skulle spela på Tavastia i februari och funderade på att förnya vår setlist. Alla tänkte “jag orkar inte, vi kan sluta på toppen, Tavastia blir vår sista spelning”. Alltså slutade vi på toppen, framför 17 personer. Varav sju hörde till min släkt.

Johannes och Jonttu tillsammans med en bild av resten av bandet - basisten Aarni Soivio (vänster) och elpianisten Antti Heiskala (höger).

När vi pratar om drömmar, berättar både Jonttu och Johannes att de drömmer om att få vara lyckliga under deras resa. Johannes säger att förståelsen av att hälsa och välmående inte är en självklarhet, hör till växandet och utvecklingen.

- Jag drömmer om att vardagens meningsfullhet hålls kvar, genom vilken den omtalade entusiasmen. Om den finns, är många dörrar öppna för mig. Och tillsvidare ser det bra ut. Jag drömmer om sådant som också hela tiden händer, tillfälligheter bakom varje hörn, från vilka ett nytt projekt föds som för en med sig. Det låter lite tråkigt, men jag drömmer om kontinuitet. Att behålla förståndet och upprätthålla galenskapen.

Har ni drömmar som band?

Johannes: Ja, vi skriver också konkret ner dem och påminner varandra om att dessa grejer verkligen händer. I början av allt detta bad jag Antti att på vår första festival påminna mig om att det här händer nu, det här är en stor grej  - vilket då kändes som något helt otroligt.

Jonttu: Kom han ihåg?

Johannes: Jag minns inte, haha. Åtminstone påminde jag mig själv. Men man borde alltid ibland påminna sig själv om att för två år sedan skulle detta ha varit en helt ofattbar grej.

Jonttu: Liksom vi drömmer om att någon gång få ett guldcertifikat för en låt eller spela på ett slutsålt Tavastia. Då vår basist Aarni inte var säker på att det gula färgen på Kuumaa-singeln var den bästa möjliga, kom det en mening som ännu några år senare lever kvar. Representanten för vårt skivbolag, Jarkko Ehqvist, sa till honom: “Den gula pärmen kommer inte störa dig alls då jag backstage på ett slutsålt Tavastia ger dig en cigarr och ett guldcertifikat i handen”.

Johannes: Alla vi drömmer säkert också om att vi förblir vänner, för det är en förutsättning för den här grejen. En förutsättning och en kraft.

Förutom vänskapen, får KUUMAA kraft av att granska sina arbetssätt, deras potentiella förändring samt av att hitta på roliga saker mitt i vardagen. Speciellt då man skapar musik, då gränsen mellan arbete och hobby är ombytlig, är det viktigt att man gör saker i grupp på fritiden och frågar hur det står till med varann.

- Då världen omkring en saktar ner eller blir jävligt absurd, så kommer vi på sätt och vis på uppgifter till oss själva och strukturerar vardagen. På torsdagsmorgnar spelar vi badminton, berättar Johannes.

- Och varje gång äter vi en väldigt dyr och ohälsosam frukost efteråt. Ett trevligt gemensamt intresse! tillägger Jonttu. 

På studions vägg hänger The Beatles Help!-affisch. Johannes berättar att Beatles är hans all-time-favourite. Förutom Beatles, gillar KUUMAA Billie Eilish, hennes producentbror Finneas O’Connellia, Bon Iver och människor de gjort musik med. De får inspiration också från teaterföreställningar, goda samtal, olika åsikter samt livekonserter. Johannes berättar att avstånd från bra/dåligt-jämförelser också inspirerar honom.

- Saker är så annorlunda och att jag förstått det betyder inte att jag gillar all musik. Kanske är det också spännande att fundera på varför jag inte gillar viss musik och varför jag gillar viss. Det är fascinerande.

Under intervjun nämner Johannes att han ibland känner att det är pinsamt att berätta för andra vem han är ett fan av. Jag frågar båda killarna om guilty pleasure-musik. Alltså musik som känns lite skämmig att lyssna på.

- Det där är en så intressant grej, varför det finns guilty pleasure-musik. Som yngre var jag ett ganska hard core fan av High School Musical. Det var inte många år sedan som jag skämdes om någon av mina nära utbasunerade detta på en fest, jag kände bara FAN, berättar Johannes skrattandes.

- ... we’re all in this together ..., sjunger Jonttu.

- Oftast är ju guilty pleasure-musik den musiken folk är mest hajpade över, men det definierar ju dig som människa så mycket, den musiken du gillar. Det är lite som ett plagg du klär på dig. Utåt visar du åt folk att “jag har röda byxor”, och vare sig du vill det eller inte, ger det ut en signal. Eller “jag älskar High School Musical” - varje människa bestämmer själv vad det betyder, men någonting betyder det alltid, säger Johannes.

- Men jag skulle vilja understryka att den [musiken] inte behöver vara guilty, inflikar Jonttu.

- Som en före detta estetstuderande, monitorerade man ganska noggrant vad man kunden digga högt och vad som var coolt. Och jag var påverkad av den sociala kretsen där man tyckte att “den här nya musiken är så skit påriktigt, alltså förut gjorde man bra musik”. Sen har jag haft konversationer där det ifrågasätts - “Varför är det skit? Är det skit bara för att man ska tänka så?”. Samtidigt började vi själva också göra kommersiell, finsk, ny musik. Då började man granska musiken på ett annat sätt. Poika saunoo är inte min favoritlåt och berör mig inte, men jag tycker den är sjukt intressant ur ett bredare perspektiv: varför den är så populär och att någon har jobbat hårt för den, funderar Johannes.

- Och Poika saunoo är en låt som många i det här landet har blivit rörda till och gråtit stritt till. Tack vare dess förmåga att beröra, det är ju en kampsång, säger Jonttu.

- Kanske var man också tvungen att se sig själv i spegeln då man insåg att det inte är lätt att göra sån musik som är lätt att lyssna på. Det är ett bittert mindset att tro att vem som helst lätt kan göra en låt. Om det är så enkelt, varför gör du inte det själv? Det är sjukt intressant - så som du sa här en dag: “här blir vi berörda av lufttryck”, reflekterar Johannes.

- Då jag började producera och fick hjälp av Jonas Olsson, höll han en lektion till mig, där de första orden var: “Nå, vad ska vi göra? Vi ska göra vibrationer i lufttrycket”, fortsätter Jonttu.

Till slut slinker vår diskussion ännu in på håliga strumpor - ett ämne som Jonttu känner starkt för.

- Hål i strumporna förstör stämningen totalt! Min dag är helt förstörd om jag har ett hål i strumpan. Jag har en ganska enkel stil trots att den är genomtänkt. På morgonen kan jag känna mig rätt så fräsch och bra i mina kläder. Sedan kommer jag till studion - man är ju alltid huvudkaraktären i sitt liv, alla huvuden vänds åt ditt håll då du går förbi - men om din stortå sticker ut ur strumpan, är inte du eller din stil lika imponerande längre. Det blir en helt annan vibe om stortån syns!

- Som en jämförelse i stil med att börja om från noll: börja om med torra strumpor. Vi hade spelning på Tavastia och jag hämtade torra sockor till oss alla. Jag är fortfarande stolt över det. Det var symboliskt, reflekterar Johannes.

- Det tror vi på: symboliken, solidariteten och på det att om det är tillfälle för ett skämt, säger man skämtet och ber om ursäkt senare. I en grupp där man varit i fem år, har det nog samlats skämt man kan använda för eller mot en annan, fortsätter Jonttu.

- En kärleksfull mobbningskultur! Humorns styrka är omåttlig. Jag har märkt att om man gör eller säger något dumt, glöms det inte. Det är det bästa, säger Johannes som ett vackert avslut på intervjun.

---

Haastattelu suomeksi:

KUUMAA: “Se miten musiikin tekemisessä kehittyy, on raivostuttavan epäsymmetristä”

Kuumana toukokuun aamuna seison suuren tiilitalon portailla Kalasatamassa Helsingissä. Kello on viittä vaille yhdeksän ja odotan.

Odotan Johannes Brotherusta ja Jonttu Luhtavaaraa, KUUMAA-yhtyeen laulajaa ja rumpalia. Kun kello lyö neljää vaille yhdeksän, he ilmestyvät samaan aikaan rappujen eteen, molemmat eri suunnista. Kävelemme sisään heidän studioon. Kaikkia väsyttää hieman mutta ilmapiiri on täynnä naurua. Myös ulkopuolisena huomaa nopeasti Johanneksen ja Jontun olevan hyviä ystäviä.

KUUMAA lanseerattiin 2016 yhteistyössä Fullsteamin ja Universal Musicin kanssa. Tänään yhtyeeseen kuuluu Johanneksen ja Jontun lisäksi basisti Aarni Soivio ja kosketinsoittaja Antti Heiskala. Bändi on saanut paljon arvostusta lyhyessä ajassa ja on 12 singlen lisäksi julkaissut esikoisalbuminsa Kuumaa 2019. Haastatteluhetkellä on kulunut viikko heidän uusimman biisin, Kolme toivetta, julkaisusta.

- Mulla käy yleensä niin biisin julkaisun kanssa, että kun kirjoitetaan isompi määrä musaa ja valitaan joku kappale ja tehdään päätös että tää on seuraava sinkku, tulee se innostuksen aalto, mutta viikko ennen biisin miksausta tulee aina semmonen tunne, että tää ei oo se oikee biisi. Sitä kestää päivän tai pari mutta sitten kun biisi on valmis on hyvä fiilis. Nyt se on jatkunut [Kolme toivetta kanssa] ja se otettiin hyvin vastaan. Muutkin kuin me tykkäsivät siitä, Johannes kertoo.

Moni artisti ja yhtye saa yleisesti hyväksytyn leiman jossain vaiheessa uraansa. Leiman ei tarvitse olla huono, mutta antaa silti kuvan artistista, mikä voi pysyä vaikka hän ja hänen musiikkinsa muuttuu. Kysyn pojilta jos he kokevat, että joku on leimannut heitä tai saanut vääränlaisen kuvan heistä. Jonttu miettii hetken ja vastaa:

- On varmaan tuollaista. On tosi vaikeeta sanoa miten ihmiset mahdollisesti näkevät meidät ulkoapäin kun me pelkästään nähdään sisältäpäin. Me tehdään koko ajan parhaamme, että tekisimme mahdollisimman hyvää musaa ja näytettäisiin mahdollisimman coolilta bändiltä - mutta sitten sitä ei tiedä miten se välittyy ihmisille.

- Alku tuntui kriittiseltä hetkeltä ja olin itse herkkä sille mitä ihmiset ajattelee ja sanoo. Meistä kirjoitettiin juttuja jotka ei oikein olleet totta, Johannes jatkaa.

- Mutta ehkä se on vaatinut sen, että ollaan pystytty viisi vuotta olemaan yhdessä. Enää mua ei huoleta jos joku yksittäinen ihminen ajattelee jotain tästä bändistä mikä ei pidä paikkaansa. Vastaavasti on tullut ihmisiä keikoille, jotka ovat silloin vasta ymmärtäneet ja laittaneet viestiä että “teillähän on levyllinen ihan hyviä biisejä”. Meitä on tässä useampi tyyppi bändissä ja ollaan paljon pohdittu sitä, että mistä se fiilis ja identtiteetti rakentuu. Mikä se on mitä ihmiset näkee, mikä bändin imago on. Musta tuntuu, että hyvillä mielin pikkuhiljaa ajaudun kauemmas niistä stressin aiheista ja ehkä se on vaatinut myös sen, että on huomannut että ihmiset tykkäävät musiikista. Jos tulee tarpeeksi lähelle, huomaa mikä on homman nimi.

Bändille on kesällä tulossa uusi studio ja he kuvailevat odotuksensa kesälle olevan epärealistisen korkealla. He ovat yötä päivää studiolla tekemässä uutta musiikkia ja haravoimassa toimivia biisejä talteen. Jonttu kertoo tyypillisestä studiopäivästä:

- Studiopäivät alkaa aina kymmeneltä ja sitten jompikumpi meistä on 15 minuuttia myöhässä. Se joka on myöhässä tuo smoothiet tai jäälatet. Tunnin verran fiilistellään ja jutellaan musasta ja kaikesta. Sitten jollekin yleensä tulee jokin ajatus! Mä istun yleensä selkä muuhun huoneeseen päin ja saattaa vaikuttaa siltä että mä mökötän, vaikka oikeesti vaan stressaan siitä, että saisinpa jonkun tosi hyvän idean. Johannes ymmärtää tilanteen niin, että “varmaan Jonttu miettii jotain hyvää ideaa, mä en häiritse koska se saattaa ärähtää”. Tai sitten se tosi lempeesti asettuu pianon ääreen ideansa kanssa.

- Siitä on muodostunut ihan hyvä juttu! Meillä on hyvä synergia hommassa, Johannes kertoo.

Miten te itse haluaisitte näyttää itsenne?

Johannes: Sanoisin sille, joka haluaa nähdä millaisia ollaan, että tuu katsomaan keikka ja hengaa meidän kanssa päivä. Me ollaan vuosia tunnettu toisemme ja bändin sisällä on pitkäaikainen ystävyys joka vaikuttaa meidän tekemiseen. Me ollaan meidän bändin basistin [Aarnin] kanssa kirjoitettu ala-asteella ensimmäiset kappaleet. Välillä naurattaa, että me ihan vakavissaan tehdään töitä tässä.

Bändin perustamisesta on kulunut noin viisi vuotta. Kysyn mitä Jonttu ja Johannes sanoisivat niille 18-vuotiaille keitä he olivat tämän alkaessa.

- Tavallaan ei haluaisi sanoa mitään, koska ne oli todella määrittäviä aikoja, miten on asettunut lopulta tekemään tätä. Silloin oli aika kova innostus ja kierrokset kaikesta. Se muovasi meistä aika yhtenäisen porukan, Jonttu sanoo.

- Niin. Mä olin eka sanomassa että älä stressaa, mutta toisaalta se on ehkä huono vinkki, koska sillä stressaamisella ehkä oli iso merkitys meidän juttuihin. Ehkä mä sanoisin sen, että kun ihmiset jankuttaa vasta-aloittaneille musiikin kirjoittajille, että biisejä pitää tehdä tosi paljon ennen kun ne alkavat paranemaan, että se on muuten totta! Johannes jatkaa.

- Se miten musiikin tekemisessä kehittyy, on raivostuttavan epäsymmetristä. Me ei olla lähelläkään täydellistä tietoisuutta, mutta nyt kun me ollaan viisi vuotta kirjoitettu yhdessä me ymmärretään, että kehittyminen on mahdollista.

Molemmat yhtyvät siihen, että aloittelevalle muusikolle on tärkeää olla samanhenkisiä ihmisiä ympärillään. Ihmisiä kenen kanssa voi jakaa lapsellisen innostuksen johonkin. Heitä on kehotettu seuraamaan tunteitaan ja kokeilemaan myös “tyhmiä” ideoita - sillä monesti ne ovat ne hyvät ideat.

Ennen KUUMAA, Jonttu oli mukana ylä-asteensa nimettömässä rokkibändissä. Bändi oli pystyssä viisi vuotta ja soitti laajaa skaalaa musiikkia. He aloittivat raskaalla musiikilla, yrittivät sitten onnistumatta kirjoittaa itse biisejä - mikä ei onnistunut ilman laulajaa - ja päättivät lopulta, että he ovat instrumental-metalbändi.

- Sitten meitä pyydettiin kitaristin faijan viiskymppisille soittamaan rockabillya ja siitä me sitten alettiin soittamaan rockabillya. Mutta sitten meidän basisti alkoi laulamaan samaan aikaan kun alettiin soittamaan rockabillycovereita, eli siitä me saatiin laulaja. Meillä oli ehkä neljä keikkaa ja laulettiin rockabillya koska sillä oli kysyntää.

- Tunnetusti se on kuumaa kamaa, Johannes kommentoi nauraen.

- Meidän rokkibändi buukattiin kun Tavastialla oli valtakunnallinen keikkapäivä. Kaikille keikoille oli ilmainen sisäänpääsy. Joulukuussa me mietittiin, mitä soitettaisiin helmikuussa Tavastialla ja aateltiin, että uudistetaan meidän settilista. Kaikki oli silleen “ei jaksais, nyt lopetetaan huipulla, Tavastia on viimeinen keikka”. Me lopetettiin huipulla 17 ihmisen edessä. Joista 7 oli mun suvusta.

Unelmista puhuessa, sekä Jonttu että Johannes kertoo unelmoivansa siitä, että ovat onnellisia matkallansa. Johannes kertoo aikuistumiseen ja kasvamiseen kuuluvan ymmärrys siitä, ettei hyvinvointi ole itsestäänselvää.

- Mä haaveilen siitä, että arjen mielekkyys säilyy, jonka kautta tulee se paljon puhuttu innostus. Jos se on olemassa, on kaistat auki moneen suuntaan. Ja toistaiseksi kaikki näyttää hyvältä. Haaveilen sellaisesta mitä tässä koko ajan tapahtuukin, kulman takaa tulevia sattumia, joista käynnistyy uusi projekti joka vie mukanaan. Kuulostaa vähän tylsältä, mutta jatkuvuudesta haaveilen. Järjen säilyttäminen ja hulluuden ylläpitäminen.

Onko teillä unelmia bändinä?

Johannes: On, me usein myös laitetaan niitä konkreettisesti alas paperille ja muistutetaan toisiamme siitä, että nämä jutut tapahtuvat. Mä pyysin Antilta joskus alkukahinoissa, että sitten kun meillä on meidän ensimmäinen festarikeikka - joka silloin kuulosti aivan uskomattomalta asialta - että hän muistuttaa mua siinä kohtaa siitä, että nyt tämä tapahtuu, tämä on iso juttu. 

Jonttu: Muistiko hän?

Johannes: En muista, haha. Vähintään mä itse muistutin itseäni. Mutta pitäisi aina vaan välillä fiilistellä sitä, että kaksi vuotta sitten tämä olisi ollut käsittämätön juttu.

Jonttu: Ikään kuin meillä on unelmana saada joskus meidän biisistä kultalevy tai soittaa loppuunmyyty Tavastia. Kun meidän basisti Aarni ei ollut varma jos se keltainen väri Kuumaa-sinkun kannessa on paras mahdollinen juttu, tuli semmonen lause joka elää vieläkin kaksi, kolme vuotta myöhemmin. Meidän levy-yhtiön edustaja Jarkko Ehqvist sanoi: “Sua ei haittaa tää keltainen kansi ollenkaan, kun loppuunmyydyn Tavastian bäkkärillä annan sulle sikarin ja kultalevyn käteen”.

Johannes: Kyllä me kaikki varmaan myös haaveillaan siitä, että pysyisimme ystävinä, sillä se on tän jutun edellytys. Edellytys ja voimavara.

Ystävyyden lisäksi KUUMAA saa voimaa työtapojen tarkastelusta, niiden mahdollisesta mullistamisesta sekä hauskojen asioiden keksimisestä arjen keskelle. Varsinkin musiikinteossa, kun työn ja harrastuksen raja on häilyvä, on tärkeätä myös vapaa-ajalla tehdä asioita ryhmänä ja kysyä kuulumisia.

- Kun maailmanmeno ympärillä hidastuu tai muuttuu vitun absurdiksi, niin sitten me tavallaan keksitään tehtävänantoja itsellemme ja strukturoidaan arkea. Torstai-aamuisin me käydään pelaamassa sulkapalloa, Johannes kertoo.

- Ja joka kerta sen jälkeen me mennään syömään tosi kallis ja epäterveellinen aamupala. Kiva yhteinen harrastus! Jonttu lisää.

Studion seinällä roikkuu The Beatlesin Help!-juliste. Johannes kertoo Beatlesin olevan hänen all-time-favourite. Beatlesin lisäksi KUUMAA fanittaa Billie Eilishia, hänen tuottajaveljeänsä Finneas O’Connellia, Bon Iveria sekä ihmisiä kenen kanssa on saanut tehdä musiikkia. Inspiraatiota he saavat näiden muusikoiden lisäksi myös teatterinäytöksistä, hyvistä keskusteluista, eriävistä mielipiteistä sekä livekeikoista. Johannes kertoo myös saavansa inspiraatiota etääntymisestä hyvä/huono-vertailuista.

- Asiat on tosi erilaisia ja ei se tarkoita sitä että tän asian ymmärtäminen on johtanut siihen että mä tykkään kaikesta musasta. Ehkä se on jännittävää myös miettiä et miks mä en tykkää jostain musasta ja miksi mä tykkään jostain. Se on kiehtovaa.

Haastattelun aikana Johannes mainitsee joskus tuntevansa noloutta kertoessaan muille ketä fanittaa. Kysyn molemmilta guilty pleasure-musiikista. Eli musiikista jonka kuuntelu ja siitä kertominen muille hävettää.

- Toi on tosi kiinnostava juttu, että miksi on olemassa guilty pleasure-musaa. Mä oon pienenä ollut aika hard core High School Musical -fani. Ei siitä montaa vuotta ole kun mua vielä nolotti jos joku mun läheisistä sanoi sen ääneen vaikka jossain juhlissa, mä olin silleen että VITTU, Johannes kertoo nauraen.

- ... we’re all in this together ..., Jonttu laulaa.

- Yleensähän guilty pleasure-musa on se mistä jengi on eniten fiiliksissä, mutta se määrittää sua ihmisenä niin hirveesti, minkälaisesta musasta sä tykkäät. Se on vähän niin kuin vaate minkä laitat päälle. Sä näytät ulospäin ihmiselle, että “mulla on punaiset housut” ja halusit tai et, se antaa jonkun signaalin ulospäin. Tai “mä rakastan High School Musicalia” - jokainen ihminen itse päättää mitä se tarkoittaa, mutta jotain se aina muka tarkoittaa, Johannes sanoo.

- Mutta kyllä haluaisin kampanjoida, ettei [musiikin] tarvitsisi olla guilty, Jonttu mainitsee väliin.

- Entisenä taidelukiolaisena sitä monitoroi aika tarkkaan mitä juttuja voi ääneen diggailla ja mikä on coolia. Ja olin ainakin sen sosiaalisen ympyrän vaikutuksessa, missä aateltiin “tää uus musa on niin paskaa oikeesti, siis ennen tehtiin hyvää musaa”. Sitten oon käynyt sellaisia keskusteluja missä kyseenalaistaa sen - “Miks se on paskaa? Onko se paskaa vaan koska sun kuuluu ajatella näin?”. Samaan aikaan me myös itse alettiin tekemään kaupallista, suomalaista, uutta musaa. Niin sitten aloimme tarkastella sitä eri tavalla. Ei Poika saunoo oo mun lempibiisi tai kosketa mua, mutta se on mun mielestä hirveen mielenkiintoista sitten ehkä isommassa kuvassa: miksi se on niin hirmu suosittu biisi ja joku on tehnyt tosi hyvää duunia sen [suosion] eteen, Johannes miettii.

- Ja Poika saunoo on sellainen biisi, jonka takia moni tässä maassa on liikuttunut ja vuolaasti itkenyt sen tahtiin. Sen koskettavuuden takia, sehän on kisabiisi, Jonttu sanoo.

- Ehkä siinä joutui myös katsomaan peiliin kun ymmärsi, että ei ole helppoa tehdä sellasta musaa jota on helppo kuunnella. Sekin on sellainen katkera mindsetti, että jostain syystä uskoo, että kuka tahansa pystyy tekemään hyvän biisin helposti. Jos se on niin helppoa, miksi et itse tee sitä? Se on hirveän mielenkiintoista - niin kuin sä sanoit tässä yks päivä: “täällä me ilmanpaineesta liikutumme”, Johannes reflektoi.

- Silloin kun mä aloin tuottamaan ja mua mentoroi Jonas Olsson, hän piti mulle oppitunnin, jonka ensimmäinen lause oli: “No mitä me tehdään? Me tehdään värähtelyä ilmanpaineessa”, Jonttu jatkaa.

Lopuksi keskustelumme livahtaa vielä reikäisiin sukkiin -aiheeseen, jota kohtaan Jontulla on voimakkaita tunteita.

- Reikäsistä sukista menee fiilis ihan täysin! Mun päivä on pilalla jos mulla on reikä sukassa. Mulla on aika pelkistetty tyyli vaikka se on mietitty. Aamulla mulla voi olla aika fressi ja hyvä olo mun asussa. Sitten mä tuun studiolle - ainahan sä oot elämäsi päähenkilö, kaikki päät kääntyy kun sä kävelet ohi - mutta jos sulla tulee pottuvarvas sun sukasta läpi, et sä tai se tyyli oo yhtä vaikuttava enään. Siihen tulee ihan eri vibe jos se pottuvarvas näkyy!

- Niin kun puhtaalta pöydältä -tyyppinen rinnastus: mietitään tätä “kuivilla sukilla”. Me oltiin Tavastialla keikalla ja mä hain kaikille meille kuivat sukat. Mä oon siitä edelleen ylpeä. Se oli symbolista, Johannes reflektoi.

- Siihen me uskotaan: symboliikkaan ja solidaarisuuteen ja siihen, että jos on vitsin paikka, se pitää heittää ja sitten pyydetään anteeksi jälkikäteen. Ryhmässä missä on oltu viisi vuotta on kyllä kertynyt vitsejä mitä käyttää toisen puolesta tai vastaan, Jonttu jatkaa.

- Rakastava kiusaamiskulttuuri! Huumorin voima on mittaamaton. Sen oon huomannut, että jos tekee tai sanoo jotain tyhmää, niin kukaan ei sitä kyllä unohda. Se on parasta, Johannes sanoo kauniisti haastattelun päätteeksi.